Minkähän tähden nämä elämänmuutoksen tahto ja voima eivät laskeutuneet ylleni esimerkiksi toukokuussa? Miksi juuri nyt, kun edessä on vaatimattomat neljä kuukautta kaamosta? Jos selviän tästä, selviän mistä vain. Ehkä juuri siksi.
Poksahtelu on viimein lähes loppunut. Pääsääntöisesti päivät kuluvat nyt ilman popcornbileitä, mutta satunnaisesti, harvoin, tunnen yhä muistutuksen lääkkeiden voimasta. Ongelmaksi jää yleinen huono olo, joka taas ei tunnu laantuvan. Ruokahalu on onneton, tahtoisin jatkuvasti oksentaa. Miehen "olet raskaana" -vitsi naurattaa päivä päivältä vähemmän. Pinna kiristyy kiristymistään. Saan jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että kanssaeläjät eivät ole vastuussa huonosta olostani, saati ansaitse aiheetonta kiukkua. Joskus onnistun, joskus en. Aiheellisenkin kiukun ulostuonti asiallisesti on haasteellista.
Tämän viikonlopun lapsiriemuinjektio tuli enemmän kuin tarpeeseen! Kaipaisin näköjään enemmänkin tervettä taantumista lapsen tasolle, murehdin liikaa aikuisten asioita. Asioita, joihin ei usein voi edes vaikuttaa. Kun riehuu ja räkättää kuusivuotiaan kanssa, muistaa taas mikä on tärkeää. Muistaa, ettei tämä herranjestas sentään niin vakavaa ole! Muistaa, miten päästetään irti ja unohdetaan imagot, säännöt ja se-mitä-pitäisi. Ja mikä tärkeintä, saa olla mukana luomassa lapselle turvallista, iloista ja onnellista maailmaa, jossa lapsen asiat kiinnostavat ja palaute on pääasiassa positiivista.
Voi rakas pieni ihminen, tahdon että muistat minut aikuisena, joka oli aina läsnä ja jolle oli helppo puhua pienistä ja isoista asioista. Aikuisena, jonka kanssa naurettiin ja elämä tuntui helpolta, mutta myös aikuisena, joka auttoi suuttumatta selvittämään ongelmat ja virheet. Aikuisena, joka oli aina ja kaikessa sinun puolellasi, maailmaa vastaan. Olisitpa, prinsessa, meillä useammin.
Olen melko varma, etten itse kykene saamaan lapsia, tai että se on ainakin tavallista huomattavasti vaikeampaa. Ei, lääkärintodistusta tästä ei ole, mutta viidentoista vuoden erittäin aktiivisen seksielämäni aikana en ole ollut kertaakaan raskaana, vaikka ehkäisyn kanssa on useinkin ollut vähän niin ja näin. (Haluan mainita, ettei abortti koskaan ole ollut minulle vaihtoehto. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että jos toukka kasvaa masussa, se saa myös tulla maailmaan.) Nuoruudessa syy oli silkassa typeryydessä ja myöhemmässä elämässä, vakiintuneessa parisuhteessa vauvan mahdollisuus oli välillä jopa tervetullut. Olen jo asennoitunut niin, että äitiä minusta ei tule, vaikka haluaisinkin. Ehkä juuri siksi koen olevani valtavan onnekas, kun elämässäni vaikuttaa ihmistaimi, jonka kasvamisessa saan olla mukana ja jota saan koko olemuksellani rakastaa.
