Muutto, ei katoamistemppu

FYI:

Ennen osoitteesta riinaniheilee.blogspot.fi löytynyttä Purifikaatio -blogia ei ole poistettu! Se on vain muuttanut sopivampaan, kuvaavampaan osoitteeseen: riinakkaistodellisuus.blogspot.fi. Siellä nähdään, rakkaat ystävät!

- Riina

HSP-yllätys

Jopas sentään. Yllättäen Facebookin täysin aiheeseen liittymättömässä keskustelussa kävi ilmi, että eräs ystäväni on ns. HSP-ihminen. En ollut tällaisesta määreestä koskaan kuullutkaan, joten näppäränä tyttönä nappasin googlen kauniiseen käteen ja otin selvää. Yllätys oli melkoinen.

HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person. HSP on ominaisuus, ei persoonan häiriö. Löytämäni sivuston mukaan HSP-ihmisiä on 15 - 20 % väestöstä - liikaa ollakseen häiriö, mutta liian vähän, jotta enemmistö ymmärtäisi HSP:n elämää. Sivustolla psykologi Elaine Aron kertoo, että

- Ominaisuus on normaali
- Ominaisuus on synnynnäinen, ei opittu
- Sama ominaisuus löytyy myös eläimiltä
- HSP-ihmisen aivot toimivat eri tavalla verrattuna muihin

Samalla sivustolla voi tehdä testin, joka myös kertoo kattavasti HSP:n haasteista ja ominaisuuksista.

Olin testin tehtyäni kuin halolla päähän lyöty. Kaikki kofeiiniherkkyydestä pienten sosiaalisten vivahteiden havaitsemiseen, yksinäisyyteen pakenemisesta muutosten käsittelyvaikeuksiin, kaikki ne asiat joista olen itseäni vuosikausia potkinut, ovatkin osa minua, osa jolle en ole koskaan voinut mitään.

Aronin mukaan pistemäärä 14/27 viittaa HSP-ominaisuuteen. Minun pisteeni olivat 22/27.

Mutta että tämä on joku ihan oikea asia! En olekaan naurettava, heikko, ihmisenä epäonnistunut tai ylitunteellinen neurootikko! Itkettää ja naurattaa, ette usko miten helpottavaa on saada tietää, että aivoni nyt vain sattuvat toimimaan tällä tavoin, eikä kyse ole siitä, etten osannut rakentaa itsestäni yhteiskunnalle sopivaa ihmistä.

Aron toteaa myös, että herkkyyttä arvostetaan eri kulttuureissa eri tavoin. Meidän kulttuurissamme ei arvosteta, vaan se nähdään heikkoutena ja vajavaisuutena - Aronin mukaan tästä syystä HSP-ihmisellä on usein huono itsetunto. Ympäristö haluaisi hänen olevan toisenlainen ja ihminen päätyy elämään elämänsä tuntien itsensä epänormaaliksi. Kuulostaa järkyttävän tutulta.

Osaisinkohan tämän tiedon myötä olla itselleni vähemmän ankara? Oppisinko hyväksymään itseni ja sisäisen maailmani paremmin? Aion tilata Aronin The Highly Sensitive Person's Workbook -kirjan, nainen lupailee opuksen sisältävän käytännön ohjeita ja harjoitteita helpottamaan HSP:n elämää.

Loppuun vielä tilannekatsaus lääkkeistä vierottumiseen. Todennäköisesti vatsan bakteerikannan vaihtumisesta johtuen on massu ollut helkkarin kipeä, syöminen lähes mahdotonta ja olo sen mukainen. Mies toi mukanaan pakuria ja kappas vekkulia, vanhan kansan keinot näyttävät tepsivän. Edellisenä iltana juotu pakuritee on estänyt kramppivatsaan heräämisen ja päivälläkin on nälkä. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen projektin etenemiseen. Nyt kun löysin tiedon HSP:stä, voin olla myös realistisempi tavoitteideni suhteen. Lienee turha kuvitella saavuttavansa vakaan zen-olotilan, jos näitä aivoja ei ole sitä varten rakennettu. Ehkä onnellisuus löytyy ennemminkin oman herkkyytensä ja voimakkaiden reaktioidensa hyväksymisestä ja niiden valjastamisesta voimavaraksi. Vaikka yhteiskunta ja osa läheisistäkin haluaisi minun olevan joku muu, nyt on oikea aika heittäytyä rohkeasti omaan minuuteensa ja olla itsensä paras ystävä, pahimman vihollisen ja kriitikon sijaan.

Kuinka lyödä lyötyä

Olen lykännyt tämän blogin kirjoittamista. Asiat ovat niin inhottavia.

Asioiden lykkääminen ja välttely eivät tietenkään ole kovin tehokkaita ongelmanratkaisukeinoja, nyt pää edellä suohon.

Ennen joulua Tytöistä -blogissa kertomani kiusaaja päätyi lukemaan tekstin, tunnisti itsensä ja koki oikeaksi ottaa yhteyttä. Hän kertoi muistavansa kuvailemani tilanteen, mutta ei omien sanojensa mukaan ollut kokenut sitä traumaattisena. Ajatella, on se jännä! Hän myös ehdotti, että minun tulisi käydä läpi kokemuksiani kiusaamisesta hänen kanssaan, sillä se varmasti auttaisi matkallani kohti eheytymistä. Yhteydenotto, paitsi toi mieleeni laivalasteittain inhottavia muistoja, nostatti minussa vihan tämän henkilön röyhkeyttä kohtaan. Vastaukseni oli lyhyt ja tyly, ilkeäkin. Ansaittua tai ei, se ei ole se tapa, jolla tahdon asioita hoitaa. Vastauksella oli silti toivottu vaikutus, eikä lisäviestejä enää tullut.

Kun joulu jo jörötti ovella, oli aika nähdä lähisukua. Perheeni miesten paskamaisuuteen on voinut luottaa aina, eikä tämäkään kuusijuhla tuottanut pettymystä. Vanhempi heistä on iän myötä pehmennyt, nuorempi itsensä, ensimmäisen neuvoin, ajatuksella kovettanut. Epäitsekkyys ja empatia - osoituksia idiotismista.

Tunnin automatkan aikana saatiin nollattua kaikki se kova työ, jota minäkuvani ja itsetuntoni korjaamisen eteen on tehty. Perusteellinen ihmisarvon pilkkominen, koko kottikärryllinen kylmyyttä ja kritiikkiä, syväluotaava selvitys siitä, miten elämäni on epäonnistunut. Tärkeimpänä, tietysti, tieto siitä että sairauskin on omaa heikkoutta, ja kertoo kaiken kattavasta kelvottomuudesta. Savon pelleilyperhejoulun sijaan karkasin autosta Jyväskylässä ja pakenin takaisin Helsinkiin, uuden, terveen ja rakastavan perheeni luo. Miehen oli vaikea käsittää ja käsitellä tilannetta, sillä heidän perheessään tällainen käytös ei ole arkipäivää, ei millään tasolla normaalia tai hyväksyttävää. Meillä sen sijaan tahallinen julmuus ja verbaalinen pahoinpitely olivat ja ovat kaikkea tuota. Yksi meistä on edelleen vakuuttunut kaavan tehosta sekä oikeellisuudesta.  

Minä en tätä enää kestä. Eikä minun tarvitse. Ei ole helppoa kuulla itsestään sellaisia adjektiiveja, kuin "heittopussi" tai "ovimatto" ja tietää puhujan olevan oikeassa. Puolustan tiikerin lailla muiden oikeuksia, mutta omillani ei niinkään ole väliä. Sisimmässäni ajattelen aina, ettei minulla ole varsinaista arvoa ja että todennäköisesti ansaitsen kaiken ansaitsemattomankin kamalan mitä niskaani sataa - en vain ole osannut olla riittävän hyvä. Tämän täytyy muuttua. En voi, edes yhteisen veren perusteella, pitää elämässäni ihmisiä, jotka kannustamisen sijaan tallaavat ja tukemisen sijaan sabotoivat. Tuntuu aivan hirveältä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.

Eniten sattuu läheisen ympärilleen keräämä kovuuden ja kylmyyden muuri. Se särkee minun sydämeni. Ei sen vuoksi, mitä se tarkoittaa minulle, vaan sen vuoksi, mitä se tarkoittaa hänelle ja maailmalle. Mies sanoi tämän särkevän sydämeni, vaikka en tuntisi koko ihmistä. Hän on oikeassa. Kipu on luonnollisesti sitä suurempi, kun kyseessä on rakas, tärkeä ihminen. Yritän ajatella tämän olevan osa välttämättömän tuskallista katharsista, ja että keväällä tuhkasta nousee auringon myötä kivun karaisema, voittamaton tulilintu, johon vastoinkäymiset ja pahat sanat eivät enää pysty.