Kuinka lyödä lyötyä

Olen lykännyt tämän blogin kirjoittamista. Asiat ovat niin inhottavia.

Asioiden lykkääminen ja välttely eivät tietenkään ole kovin tehokkaita ongelmanratkaisukeinoja, nyt pää edellä suohon.

Ennen joulua Tytöistä -blogissa kertomani kiusaaja päätyi lukemaan tekstin, tunnisti itsensä ja koki oikeaksi ottaa yhteyttä. Hän kertoi muistavansa kuvailemani tilanteen, mutta ei omien sanojensa mukaan ollut kokenut sitä traumaattisena. Ajatella, on se jännä! Hän myös ehdotti, että minun tulisi käydä läpi kokemuksiani kiusaamisesta hänen kanssaan, sillä se varmasti auttaisi matkallani kohti eheytymistä. Yhteydenotto, paitsi toi mieleeni laivalasteittain inhottavia muistoja, nostatti minussa vihan tämän henkilön röyhkeyttä kohtaan. Vastaukseni oli lyhyt ja tyly, ilkeäkin. Ansaittua tai ei, se ei ole se tapa, jolla tahdon asioita hoitaa. Vastauksella oli silti toivottu vaikutus, eikä lisäviestejä enää tullut.

Kun joulu jo jörötti ovella, oli aika nähdä lähisukua. Perheeni miesten paskamaisuuteen on voinut luottaa aina, eikä tämäkään kuusijuhla tuottanut pettymystä. Vanhempi heistä on iän myötä pehmennyt, nuorempi itsensä, ensimmäisen neuvoin, ajatuksella kovettanut. Epäitsekkyys ja empatia - osoituksia idiotismista.

Tunnin automatkan aikana saatiin nollattua kaikki se kova työ, jota minäkuvani ja itsetuntoni korjaamisen eteen on tehty. Perusteellinen ihmisarvon pilkkominen, koko kottikärryllinen kylmyyttä ja kritiikkiä, syväluotaava selvitys siitä, miten elämäni on epäonnistunut. Tärkeimpänä, tietysti, tieto siitä että sairauskin on omaa heikkoutta, ja kertoo kaiken kattavasta kelvottomuudesta. Savon pelleilyperhejoulun sijaan karkasin autosta Jyväskylässä ja pakenin takaisin Helsinkiin, uuden, terveen ja rakastavan perheeni luo. Miehen oli vaikea käsittää ja käsitellä tilannetta, sillä heidän perheessään tällainen käytös ei ole arkipäivää, ei millään tasolla normaalia tai hyväksyttävää. Meillä sen sijaan tahallinen julmuus ja verbaalinen pahoinpitely olivat ja ovat kaikkea tuota. Yksi meistä on edelleen vakuuttunut kaavan tehosta sekä oikeellisuudesta.  

Minä en tätä enää kestä. Eikä minun tarvitse. Ei ole helppoa kuulla itsestään sellaisia adjektiiveja, kuin "heittopussi" tai "ovimatto" ja tietää puhujan olevan oikeassa. Puolustan tiikerin lailla muiden oikeuksia, mutta omillani ei niinkään ole väliä. Sisimmässäni ajattelen aina, ettei minulla ole varsinaista arvoa ja että todennäköisesti ansaitsen kaiken ansaitsemattomankin kamalan mitä niskaani sataa - en vain ole osannut olla riittävän hyvä. Tämän täytyy muuttua. En voi, edes yhteisen veren perusteella, pitää elämässäni ihmisiä, jotka kannustamisen sijaan tallaavat ja tukemisen sijaan sabotoivat. Tuntuu aivan hirveältä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.

Eniten sattuu läheisen ympärilleen keräämä kovuuden ja kylmyyden muuri. Se särkee minun sydämeni. Ei sen vuoksi, mitä se tarkoittaa minulle, vaan sen vuoksi, mitä se tarkoittaa hänelle ja maailmalle. Mies sanoi tämän särkevän sydämeni, vaikka en tuntisi koko ihmistä. Hän on oikeassa. Kipu on luonnollisesti sitä suurempi, kun kyseessä on rakas, tärkeä ihminen. Yritän ajatella tämän olevan osa välttämättömän tuskallista katharsista, ja että keväällä tuhkasta nousee auringon myötä kivun karaisema, voittamaton tulilintu, johon vastoinkäymiset ja pahat sanat eivät enää pysty.