Litistetty

Olen äärimmäisen turhautunut. Poljen paikallani, enkä pääse eteenpäin. En saanut itsestäni irti blogia silloin, kun tämä uutinen oli ajankohtainen, mutta tästähän minunkin tilanteessani pohjimmiltaan on kyse.

Pelkät lääkkeet eivät paranna mielensä kanssa kamppailevaa, kertoo Helsingin yliopiston tutkimus. Silkka selviö on saatu koviin kansiin, ajatella! Tästähän juuri minä ja tuhannet kanssakärsijäni olemme kovaan ääneen huutaneet jo vuosia. Neurologi Oliver Sacks kauhisteli trendiä litistää ihminen pelkäksi aivokemiaksi jo kahdeksankymmenluvulla kirjassaan Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Hänen mielestään on ensisijaisen tärkeää hoitaa yksilöä, yksilön ehdoilla. Kirjassa peräänkuulutetaan myös empatiaa. Hoitohenkilökunnan luksusemootio, johon en oman hoitohistoriani aikana ole törmännyt kuin kerran. Yksityisella puolella, tottakai.

Lääkkeillä voidaan tilapäisesti vaientaa se vittuileva ja vähättelevä ääni, joka on jo lapsuudessa iskostetty mukaan. Lääkkeet eivät kuitenkaan muuta sanoman sisältöä. Tähän tarvitaan ammattilaisen, terapeutin, apua. Jonkun täytyy kertoa, kuinka tämä ääni saadaan sanomaan hyviä, tueksi ja kannustukseksi tarkoitettuja asioita. Se ei onnistu "ottamalla itseään niskasta" tai "ajattelemalla positiivisesti". Jos asia olisi noin yksinkertainen, ei meillä olisi masentuneita ihmisiä.

Tunnen oloni päivä päivältä yksinäisemmäksi. Ei ole ketään, kelle puhua.

Mies ei ymmärrä, eikä sitä voi häneltä vaatiakaan. On vain hyvä, ettei hän ole koskaan joutunut kamppailemaan tällaisten ongelmien kanssa, mutta näistä asioista on lähes mahdoton puhua sellaiselle, jonka itseluottamus on aina ollut rikkumaton ja usko elämään itsestäänselvyys.

Sijoitin kuntosalikorttiin. Naisten salilla ei haise hiki, mutta siellä raudan nostokin on lähinnä nynnyilyä. Laitoin valmiiksitehdyn puolen tunnin (!) neitiohjelman uusiksi tuplaamalla toistot ja painot. Jollekin muulle voi laitelälläröinti sopia, mutta minä tahdon salilta lähtiessäni pohtia mahdollista kotiin konttaamista.

Voin urheilla ja syödä terveellisesti maailman tappiin saakka, mutta asioiden muuttumiseen ja etenemiseen tarvitaan jotain muuta. Huomaan olevani usein vihainen. Vihainen siitä, ettei muutos tunnu todennäköiseltä tai että se on liian kaukana. Siitä, että yrittänyttä todellakin laitetaan. Maailma ja ihmiset ovat taas lähiaikoina näyttäneet avoimesti paskamaisuutensa ja minun on vaikea käsitellä sitä. Innostuminen tuntuu idioottimaiselta, sitä seuraa todennäköinen pettymys. Taistelen pessimismiä vastaan, mutta tunnen olevani häviöllä.

Neljännesvuosikatsaus

Kolme lääkkeetöntä kuukautta tuli täyteen toissapäivänä. On evaluaation aika.

Unen laatu, määrä sekä sijoittuminen vuorokausirytmiin on muuttunut ihastuttavan normaaliksi. Ei enää umpiväsyneitä iltapäiväaamuja tai kylmää hikoilua läpi lakanoiden horkan ja horroksen välimaastossa. Näen yhä silloin tällöin painajaisia ja narskuttelen hampaitani, mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava. Olen jopa onnistunut näkemään kaksi selkounta. Suosittelen aiheeseen tutustumista lämpimästi kaikille.

Vatsa on rauhoittunut ja ruokahalukin jakaantuu suhteellisen järkevästi päivän mitalle. Fyysisiä vieroitusoireita ei enää ainakaan huomaa.

Mistään ruusujoraamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Olen antanut Suomen talven päästä niin sanotusti niskan päälle. Ilmassa on salakavalan lannistumisen hajumerkitön kaasu. Muutaman aurinkoisen päivän mittavia jääekskursioita lukuunottamatta lenkkeily kylmässä ja harmaassa on kutistunut pakollisiin koiranulkoilutuspyrähdyksiin. Saman pilates-dvd:n orjallinen toistaminenkin on menettänyt viehätyksensä, palaan epätodellisen timmin merenrantamilfin seuraan vain satunnaisesti. Haluaisin mennä vaikka tanssitunneille tai kuntosalille, mutta työttömän budjetti asettaa karut rajat. Minkäänlaisiin yörientoihin ryntääminen ei ole suoraan sanottuna tullut mieleenkään. Aivan liikaa lunta, liian kylmä ja ehdottomasti liian pimeä. Ja ihan helvetisti liikaa vaivaa. Samaan aikaan talven saartama sosiaalinen minä turhautuu ja hermo kiristyy.

Psykologinen vyöhyketerapeuttini jäi jo viime vuoden puolella äitiyslomalle, eikä siis ole käytettävissä ties kuinka pitkään aikaan. Kävin pari kertaa hänen sijaisellaan, joka ei kuitenkaan tehnyt psykologista puolta lainkaan. En muutenkaan kohdannut tämän itseäni huomattavasti vanhemman sijaisen kanssa oikein millään tasolla, joten katsoin paremmaksi säästää senkin (ison) rahan johonkin järkevämpään. En pelkästään nettisivujen perusteella löytänyt yhtään varteenotettavaa korvaajaehdokasta. Nyt projektistani siis puuttuu yksi tärkeä osanen, eli tähän johtaneiden asioiden käsittely jonkun muun avustuksella. Ehkä juuri tästä syystä tunnen polkevani paikallani. Olen myös entistä katkerampi siitä, etten saa haluamaani ja kaikin keinoin kerjäämääni apua sieltä, mistä sitä väitetysti ihmisille järjestetään. Pitäisikö kokeilla jotakin muuta hoitomuotoa vai onko jonkun pääkaupunkiseudun kiven alla piilossa hörhökertoimeltaan hyväksyttävän tason psykologinen vyöhyketerapeutti? En tiedä miten edetä tämän asian kanssa.  Neuvoja otetaan kiitollisuudella vastaan.

Elämä on sentään tarjoillut myös hyviä, innostavia asioita. Jo kuolinkorinoissaan nytkähdellyt bändini koki tarpeellisen mullistuksen ja jatkaa ennusteista poiketen entistä ehompana. Bändi on osa minua, osa identiteettiäni. Näiden ihmisten kanssa olen onnistunut, ollut kokonainen ja onnellinen. Olen suunnattoman kiitollinen kosmokselle tästä kädenojennuksesta. Nyt minulla on järkevää ja merkityksellistä tekemistä koko loppukaamoksen ajalle. Musiikki - tuo ensiluokkainen harmauden harhauttaja!


Loppuun epätoivoinen ja huono runo:

Aurinko aurinko näytä sarves / meitä oottaa sua täällä monta
Tähtönen tähtönen sulata järves / emmä jaksa enää tätä lunta