Olen äärimmäisen turhautunut. Poljen paikallani, enkä pääse eteenpäin. En saanut itsestäni irti blogia silloin, kun tämä uutinen oli ajankohtainen, mutta tästähän minunkin tilanteessani pohjimmiltaan on kyse.
Pelkät lääkkeet eivät paranna mielensä kanssa kamppailevaa, kertoo Helsingin yliopiston tutkimus. Silkka selviö on saatu koviin kansiin, ajatella! Tästähän juuri minä ja tuhannet kanssakärsijäni olemme kovaan ääneen huutaneet jo vuosia. Neurologi Oliver Sacks kauhisteli trendiä litistää ihminen pelkäksi aivokemiaksi jo kahdeksankymmenluvulla kirjassaan Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Hänen mielestään on ensisijaisen tärkeää hoitaa yksilöä, yksilön ehdoilla. Kirjassa peräänkuulutetaan myös empatiaa. Hoitohenkilökunnan luksusemootio, johon en oman hoitohistoriani aikana ole törmännyt kuin kerran. Yksityisella puolella, tottakai.
Lääkkeillä voidaan tilapäisesti vaientaa se vittuileva ja vähättelevä ääni, joka on jo lapsuudessa iskostetty mukaan. Lääkkeet eivät kuitenkaan muuta sanoman sisältöä. Tähän tarvitaan ammattilaisen, terapeutin, apua. Jonkun täytyy kertoa, kuinka tämä ääni saadaan sanomaan hyviä, tueksi ja kannustukseksi tarkoitettuja asioita. Se ei onnistu "ottamalla itseään niskasta" tai "ajattelemalla positiivisesti". Jos asia olisi noin yksinkertainen, ei meillä olisi masentuneita ihmisiä.
Tunnen oloni päivä päivältä yksinäisemmäksi. Ei ole ketään, kelle puhua.
Mies ei ymmärrä, eikä sitä voi häneltä vaatiakaan. On vain hyvä, ettei hän ole koskaan joutunut kamppailemaan tällaisten ongelmien kanssa, mutta näistä asioista on lähes mahdoton puhua sellaiselle, jonka itseluottamus on aina ollut rikkumaton ja usko elämään itsestäänselvyys.
Sijoitin kuntosalikorttiin. Naisten salilla ei haise hiki, mutta siellä raudan nostokin on lähinnä nynnyilyä. Laitoin valmiiksitehdyn puolen tunnin (!) neitiohjelman uusiksi tuplaamalla toistot ja painot. Jollekin muulle voi laitelälläröinti sopia, mutta minä tahdon salilta lähtiessäni pohtia mahdollista kotiin konttaamista.
Voin urheilla ja syödä terveellisesti maailman tappiin saakka, mutta asioiden muuttumiseen ja etenemiseen tarvitaan jotain muuta. Huomaan olevani usein vihainen. Vihainen siitä, ettei muutos tunnu todennäköiseltä tai että se on liian kaukana. Siitä, että yrittänyttä todellakin laitetaan. Maailma ja ihmiset ovat taas lähiaikoina näyttäneet avoimesti paskamaisuutensa ja minun on vaikea käsitellä sitä. Innostuminen tuntuu idioottimaiselta, sitä seuraa todennäköinen pettymys. Taistelen pessimismiä vastaan, mutta tunnen olevani häviöllä.
Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä että mielialalääkkeiden tueksi täytyisi saada myöskin sitä terapiakuntoutusta, koska muutos lähtee osittain myös siitä että harjaannuttaa mieltään ajattelemaan eri tavalla. Lääkkeet helpottavat oloa mutta mielestäni pelkästään lääkkeiden varaan tuudittautumisesta saattaa olla joissain tapauksissa myös haittaa. Varsinkin jos ei halua koko ikänsä niitä syödä. On hyvin surullista miten vaikeaa terapiaan pääsy joissakin kaupungeissa on. Pahimmassa lopputuloksessa seurauksena on sitten niitä kouluampujia, jotka eivät ole saanut tarvitsemaansa psykologista apua. Jotkut kauhistelevat sitä kun tunnen tietynlaista sympatiaa kouluampujia kohtaan (vaikka en hyväksykään heidän tekojaan), mutta mielestäni se kertoo vain äärimmäisestä epätoivosta ja pahasta henkisestä olosta joka kärjistyy sitten väkivaltaan kun ei ole pystytty purkamaan sitä pahaa oloa muulla tavalla.
VastaaPoistaOlen itse syönyt kolmenlaisia mielialalääkkeitä muutaman vuoden ajan, mutta lopetin ne, koska sivuoireet olivat minulle liikaa. Vaikka lääkkeistä oli osittain hyötyä (esimerkiksi jännitysoireet vähenivät huomattavasti), sivuoireet pahensivat itsetuntoa niin paljon etten halunnut enää lääkkeiden käyttöä jatkaa. Lisäksi olen käynyt kolme vuotta terapiassa ja mielestäni siitä on ollut paljon enemmän hyötyä kuin lääkkeistä ja vaikka en edelleenkään voi sanoa että omaisin hyvää itsetuntoa tai ettei minulla olisi masennuskausia, tiedän nyt kuitenkin miten voin oloani helpottaa kun tuntuu ettei jaksa sängystä nousta. Varmaankin isommissa kaupungeissa terapiaan pääsy on vaikeampaa kuin täällä pienessä Jämsässä kun ihmisiäkin on enemmän mutta toivon ettei kukaan jäisi ilman hoitoa, koska kaikki ansaitsevat sen.
Kiitos että jaksat jakaa tuntojasi tänne blogiin, on lohduttavaa lukea että joku muukin kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa kuin itsekin. Jaksamisia sinulle, toivottavasti löydät jonkun jolle puhua :)