Lapsellisuudesta, lapsettomuudesta

Minkähän tähden nämä elämänmuutoksen tahto ja voima eivät laskeutuneet ylleni esimerkiksi toukokuussa? Miksi juuri nyt, kun edessä on vaatimattomat neljä kuukautta kaamosta? Jos selviän tästä, selviän mistä vain. Ehkä juuri siksi.

Poksahtelu on viimein lähes loppunut. Pääsääntöisesti päivät kuluvat nyt ilman popcornbileitä, mutta satunnaisesti, harvoin, tunnen yhä muistutuksen lääkkeiden voimasta. Ongelmaksi jää yleinen huono olo, joka taas ei tunnu laantuvan. Ruokahalu on onneton, tahtoisin jatkuvasti oksentaa. Miehen "olet raskaana" -vitsi naurattaa päivä päivältä vähemmän. Pinna kiristyy kiristymistään. Saan jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että kanssaeläjät eivät ole vastuussa huonosta olostani, saati ansaitse aiheetonta kiukkua. Joskus onnistun, joskus en. Aiheellisenkin kiukun ulostuonti asiallisesti on haasteellista.

Tämän viikonlopun lapsiriemuinjektio tuli enemmän kuin tarpeeseen! Kaipaisin näköjään enemmänkin tervettä taantumista lapsen tasolle, murehdin liikaa aikuisten asioita. Asioita, joihin ei usein voi edes vaikuttaa. Kun riehuu ja räkättää kuusivuotiaan kanssa, muistaa taas mikä on tärkeää. Muistaa, ettei tämä herranjestas sentään niin vakavaa ole! Muistaa, miten päästetään irti ja unohdetaan imagot, säännöt ja se-mitä-pitäisi. Ja mikä tärkeintä, saa olla mukana luomassa lapselle turvallista, iloista ja onnellista maailmaa, jossa lapsen asiat kiinnostavat ja palaute on pääasiassa positiivista.

Voi rakas pieni ihminen, tahdon että muistat minut aikuisena, joka oli aina läsnä ja jolle oli helppo puhua pienistä ja isoista asioista. Aikuisena, jonka kanssa naurettiin ja elämä tuntui helpolta, mutta myös aikuisena, joka auttoi suuttumatta selvittämään ongelmat ja virheet. Aikuisena, joka oli aina ja kaikessa sinun puolellasi, maailmaa vastaan. Olisitpa, prinsessa, meillä useammin.

Olen melko varma, etten itse kykene saamaan lapsia, tai että se on ainakin tavallista huomattavasti vaikeampaa. Ei, lääkärintodistusta tästä ei ole, mutta viidentoista vuoden erittäin aktiivisen seksielämäni aikana en ole ollut kertaakaan raskaana, vaikka ehkäisyn kanssa on useinkin ollut vähän niin ja näin. (Haluan mainita, ettei abortti koskaan ole ollut minulle vaihtoehto. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että jos toukka kasvaa masussa, se saa myös tulla maailmaan.) Nuoruudessa syy oli silkassa typeryydessä ja myöhemmässä elämässä, vakiintuneessa parisuhteessa vauvan mahdollisuus oli välillä jopa tervetullut. Olen jo asennoitunut niin, että äitiä minusta ei tule, vaikka haluaisinkin. Ehkä juuri siksi koen olevani valtavan onnekas, kun elämässäni vaikuttaa ihmistaimi, jonka kasvamisessa saan olla mukana ja jota saan koko olemuksellani rakastaa.

Tytöistä

Minä pelkään oman sukupuoleni edustajia. Minun on naurettavan vaikea luottaa naisiin. Kanssakäyminen on usein kaikkea muuta kuin luontevaa.

Minua kiusattiin intensiivisesti jo päiväkodissa. Muistan eräänkin tapauksen, jossa naispelkoani onnistuneesti ehdollistettiin erityisen julmalla tavalla. Yksi tytöistä oli kehittänyt juonen juuri minun pääni menoksi. Minut houkuteltiin (leikkiinkutsulla huijaamalla - voi jestas miten onnellinen olin kun kuvittelin päässeeni mukaan porukkaan) huoneeseen, jossa saman tien kaksi poikaa nappasi minua väkivalloin käsistä kiinni, niin etten päässyt pakenemaan. Sitten muut huoneessa olijat lällätellen ja nimitellen kiertelivät ympärilläni keskisormet pystyssä ja tämä kaiken organisoinut tyttö seisoi hymyillen katsomassa. En unohda sitä hetkeä koskaan. Sama tyttö jatkoi, porukan tuella tottakai, julmailuaan läpi ala-asteen.

Minulla on myös naispuolisia ystäviä, aivan ihania sellaisia. Hyviä, empaattisia ihmisiä, joista ei löydy ilkeää luuta koko rangasta. Siitä huolimatta olen heidän seurassaan hermostunut ja korostuneen tietoinen itsestäni ja sanomisistani, suoraan sanottuna peloissani. Minuun on pesinyt ajatus, että naisten kanssa on aina oltava varuillaan. Poikkeuksena säännöstä on mainittava paras ystäväni Suvi, hänen valloittava äijämäisyytensä ja no-nonsense-asenteensa on rikastuttanut elämääni jo yli kymmenen vuotta ja hänen seurassaan olen aina saanut ja osannut olla oma itseni niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitos, rakas ystävä, olet korvaamaton.

Tällainen järjenvastainen käsitysluutuma rampauttaa minut sosiaalisesti. Esimerkiksi eilen minulla olisi ollut mahdollisuus tutustua paremmin mukavaan ja mielenkiintoiseen tyttöön, jonka kanssa minulla on paljon yhteistä - mutta ei. Totaalijäätyminen, idiotismien latelua, kiusaantuneisuutta. Siinä taas meikäläisen saldo. Ajelehdin aivan huomaamatta takaisin mukavuusalueelleni, eli miesseuraan. Miten helkkarissa tällaista lähdetään muuttamaan? Käsitys naisten vaarallisuudesta on niin syvään juurtunut, että saman tien voisin uskotella itselleni mustan olevan sittenkin valkoista. Tuntuu umpikujalta.

Samaa vanhaa ja salaliitto

Pahoittelen pitkähköksi venähtänyttä blogipaussia. Edellisen tekstin positiivisesta asennoitumisesta huolimatta on oleminen ollut aikamoista taistelua. Osumia on ottanut enimmäkseen mies, ei voi olla kovin helppoa asua elävän viulunkielen kanssa. Projektia alkaa olla takana kuukausi, mutta poksahtelu ei ole loppunut vieläkään. Nukkuminen tapahtuu edelleen pätkissä. Liikunnasta ja järkevästä syömisestä huolimatta pahoinvointi jatkuu. Sama oksettava, äklöttävä, väsyttävä olo päivästä toiseen. C'mon. Lopu jo.

Aivokäyrä on pelkkä suora viiva. Ei ole järkevää sanottavaa. Ei jaksa ottaa kantaa. Ajattelin, että kirjoitan aikani kuluksi TTVK ry (!) :n edesottamuksista ja musiikkibisneksen tulevaisuudesta, mutta asian jäsentely riittävän laajasti tuntui aivan ylivoimaiselta. En tahdo julkaista hutiloiden koottua kannanottoa, joten tyydyn vain kysymään: Eikö kenenkään muun mielestä ole kummallista, että kaikki paitsi tämä yksi perheenisä maksoivat mukisematta lähetetyn kuudensadan euron laskun ja allekirjoittivat vielä vähintäänkin arveluttavan vaitiolosopimuksen? Uskomatonta. Uutisoinnissa on säännönmukaisesti viitattu TTVK:n ilman paljon kertovaa kirjainparia ry. Sattumaako? Salaliittoteorioihin taipuvainen mieleni huutaa ei! Asiasta tehty tutkintapyyntö tuskin johtaa mihinkään, mutta pysyypähän asia otsikoissa. Seuraavan kerran kun rekisteröity yhdistys lähettää jollekin uhkauskirjeen, huomattavan laskun ja vaitiolosopimuksen, tämä toivottavasti osaa rinnastaa yhteydenoton nigerialaisen prinssin sähköpostitse tarjoamaan anteliaaseen perinnönjakoon.

I'm going slightly mad..

Eihän tässä auta kuin nauraa.

Luonto ei selvästikään ole puolellani. On joko pimeää tai vähän vähemmän pimeää, siinä epämääräiset vinkit vuorokaudenajasta. Taputtelen jatkuvasti itseäni selkään siitä, että jaksan pitää vireyteni urheiluun ja muuhun mahdollisimman vähän harmaata päämassaa häiritsevään puuhasteluun riittävällä tasolla. Mielestäni tämä lähentelee vähintäänkin Lauri Törnin peräänantamattomuutta (suosikkijuttuni siinä miehessä ovat muuten lyömättömät one-linerit ja aikalaisten aina erikseen mainitsema eläinrakkaus). Yöt ovat menneet aivan pelleilyksi. Unta ei saa millään ja jos saa, niin eipä aikaakaan kun silmäluomet rämpsähtävät auki kuin rullaverhot. Lonkka von Lonkanbergerhän se siellä taas huutelee. Koko lonkkakiukku on muutenkin suorastaan absurdi fyysinen reaktio mielialalääkkeiden lopettamiseen! Mitä, miksi?! Vastaavaa ongelmaa ei koskaan ennen ollut. Univaje on jo sinällään viihdyttävä seuralainen. Mikäs sen mukavampaa kuin yksin omille jutuille nauraminen? Ei mikään, sanon minä! Olen aina epäillyt, että huumorintajuni on loistava ja nyt tiedän sen todeksi. 

Olen antanut itselleni luvan ihan rauhassa odotella auringon paluuta ja keskittyä näihin vähemmän kunnianhimoisiin, mutta silti yhtä tarpeellisiin päiväpuuhiin. Suuret henkisen kasvun läpimurrot odottavat varmaankin vielä viikon tai kaksi. Minä tyttö se laitan siihen saakka ihan vaan lauleskellen, kikatellen ja lenkkeillen. Hoilottelin tänäänkin läpi koko Ayreonin Human Equation -albumin sekä valitut palat Heartilta, Tori Amokselta ja Kate Bushilta. Naapurit lienevät ylen kiitollisia tästä konsertista, odotan valtavia suosionosoituksia yön hiljaisuudessa postiluukusta putoavien nimettömien lappujen muodossa. Ei hätää, rakkaat naapurini, uskolliset ihailijani, sillä huomiseksi on suunnitteilla encore énorme! Mukana sellaisia hittejä kuin Kansas - Carry on my Wayward Son, Guns'n'Roses - Welcome to the Jungle, Queen - Bohemian Rhapsody, Led Zeppelinin koko tuotanto, ja paljon paljon muuta! Extravaganzan alkamisajankohta riippuu siitä, missä vaiheessa vuorokautta unideprivoitu artisti saa vakuutettua itsensä ja ruumiinsa siitä, että valon määrästä riippumatta nyt ollaan päivän puolella. Biisitoiveita toteutetaan, jos ne ovat löytyvät etukäteen päätetyltä settilistalta. Ns. nimilista on jo täynnä, mesta on niin pieni että lista täyttyy jo perinteisestä Jeesus + 12. Liput ovelta nolla euroa, maksu vain käteisellä. Tervetuloa!

(Edit: Wayward Son on tietysti Kansasin, eikä Bostonin biisi, aivopieru korjattu. More than a feeling!)

Lamentation

Turhaumaöverit. Lamaannus. Oksettava harmaus. Nämä päällimmäisenä tällä hetkellä.

Ehdin innostua itsestään ihmismäiseksi kääntyneistä vuorokausirytmeistä, turhaan. Argh! -tekstissä kuvatun yön jälkeen rytmit palasivat tuttuun hajasijoitukseen. Auringoton harmaa ikuisuus ulkona ei kannusta eikä innosta. Olen siitä huolimatta hoitanut liikunta- ja ruokavaliopoliittiset asiat, vaikka jatkuva kuvotus seurana onkin. Yöllä on helpompaa syödä, kuin päivällä. Poksahtelun laantuminen oli ilmeisesti toiveikas harha, paukkumaissibileet päässä jatkuvat vähintään samalla teholla kuin aikaisemminkin.

Myönnetään, fyysisen vieroittumisen osuus alkaa uuvuttaa. Mielialani ei ole tappiollinen tai muutenkaan negatiivinen, mutta olen koko ajan pohjattoman väsynyt. Projektin aloittamisen laukaisema euforia on väistynyt ja tilalle on tullut malttamattomuuteen perustuva ylikireyden tila. Haluaisin ensimmäisen vaiheen olevan jo ohi. Miksi asiat eivät voi tapahtua nopeammin?

Tämä blogi toimii projektini terapiaosiona, eli on ns. umpisolmuareena. Täällä minun täytyy rehellisesti kertoa oman elämäni ongelmakohdista ja traumoista ja yrittää tekstiksi jäsentämisen kautta päästä niiden kanssa sinuiksi. Shittiä riittää, niin kuin varmasti meillä kaikilla. Haluaisin jo taklata näitä pirulaisia, mutta on vielä liian aikaista. Vieroittuminen vie voimani. Minun pitäisi:

- Referoida kiihkottomasti ja kronologisesti kokemukseni julkisesta mielenterveyshuollosta. En pysty, pelkkä asian ajatteleminen ajaa ahdistukseen ja itkuun, parhaimmillaan paniikkihäiriöön.

- Käsitellä koulukiusaamisen henkilökohtaista historiaa ja pohtia, kuinka paljon se elämääni edelleen vaikuttaa. En pysty, aivojeni mukaan turvallisuusluokitukseni ei riitä omien muistojeni käsittelyyn. Usein yrittäessäni keskusyksikkö yksinkertaisesti kieltäytyy syventymästä näihin aikoihin ja ohjaa ajatukset vastaväitteisiin reagoimatta johonkin pehmeämpään paikkaan.

- Selvittää erään ystävyyssuhteen kulku ja sen päättyminen ja erityisesti se, miksi annoin kohdella itseäni huonosti niin pitkään. En pysty, nykyolossani en kestäisi ko. ihmisen yhteydenottoa, joka blogia varmasti seuraisi, pienet ovat piirit ja ystävätkin osittain yhteiset.

Seuraavat askeleet ovat raivostuttavan selvät, mutta yhteenkään ei ole voimia, ainakaan tänään. Ehkä huomenna?  

Kylmä, kylmempi, nuori kotkatar

Facebook tarjoili eilen eteeni ystäväni sydäntäsärkevän postauksen. Jos olisin nähnyt sen kaksi vuotta sitten, masennuksen syövereissä rimpuillessani, olisi se ollut täydellinen esimerkki siitä miksi maailmaa ei voi eikä kannata pelastaa. Täydellinen esimerkki siitä, miksi tästä paskamaailmasta kannattaa poistua omin keinoin etuajassa.

Kyseessä oli siis itseäni vajaat kymmenen vuotta nuoremman naisen vuodatus väärien ihmisten lisääntymisestä, alkoholisteista ja narkkareista ja köyhistä (kyllä, somasti samassa nipussa), joilta lapsenteko tulisi evätä. Lainaan ko. ystävän linjanvetoa:

"Jos nyt vedetään mutkat suoriksi, niin parasta olisi se, jos korkeasti koulutettuja ihmisiä kannustettais lisääntymään ja niille voitais mun puolesta maksaa siitä, että hommaisivat sen 2-3 lasta ja "ongelmatyypeille" ..max yks lapsi, jos sitäkään ja putket solmuun tai kohdun poisto."

On kammottavaa, että nuori ihminen voi ajatella näin. Oletusarvona näyttää olevan, että korkeasti koulutettu ihminen on automaattisesti hyvä vanhempi, sillä hän

a) saa todennäköisesti hyvää palkkaa ja voi täten maksaa lapsensa olemassaolon ilman yhteiskunnan apua

b) on saanut immuniteetin alkoholi-, mielenterveys- ja muille ongelmille hankittuaan korkeakoulututkinnon

Sen sijaan köyhä, pienituloinen ihminen on vanhempana kakkoslaatua, sillä hän

a) hankkii lapsia pelkkää itsekkyyttään ja rahanahneuttaan lapsilisäeurot silmissä kiiluen

b) on köyhyytensä takia automaattisesti myös päihderiippuvainen ja vaikkei olisikaan, tulisi ymmärtää olevansa köyhempi, eli huonompi ja hävetä. Lapsi parka ei saa edes lumilautaa.

Myöhemmin keskusteluketjussamme painotin, etteivät lapsen vanhemmat yksin määritä sitä, minkälainen ihminen ja yhteiskunnan jäsen taimesta kasvaa. Vastavetona lyötiin pöytään tällainen artikkeli:

Tutkimus: Suomalaisperheiden köyhyys periytyy

Lainaan nyt kahta avainkohtaa tekstissä:

"Tutkija Reija Paanasen mukaan huono-osaisuus ei siis ole geeneissä, vaan kyse on sosiaalisesta perimästä, joka vaikuttaa esimerkiksi asenteisiin ja arvoihin."

"Oulun seudulla tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien toimeentulohuolet vaikuttivat myös siten, että lasten ja nuorten onnistumiset jäivät useammin huomaamatta sekä kotona että koulussa. Jos kotona ei tule huomatuksi ja kannustetuksi ja koulussa on saanut tietynlaisen leiman, tulee helposti tallatuksi."

Huonojen vanhempien lapseksi syntymisestä siis rangaistaan. Sen sijaan, että yritettäisiin tukea ja auttaa, leimataan. Sen sijaan, että yritettäisiin tasata puntteja, oletetaankin jo valmiiksi pahinta. Me kaikki yhdessä mahdollistamme syrjäytymisen ruokkimalla tätä sosiaalista perimää. Ystäväni kaltaiset ihmiset typeryyttään kiihdyttävät sitä. Tottakai parikymppinen tietää elämästä niin paljon, että voi muodostaa yleispätevän kehäpäätelmän kokonaisen (rahalla määritettävän) ihmisryhmän edesottamuksista! Täytyyhän vain katsoa ympärilleen niin näkee mitä tapahtuu kun köyhät saavat lisääntyä! Ilmainen sterilisaatio kaikille, jotka tienaavat alle kolme tonnia kuussa! Pelottavaa. Kaikkia varmasti vituttavat tällaiset "Erilaiset äidit" -ohjelman esimerkit, jotka ilolla loisivat yhteiskunnan tissillä, mutta muistetaan nyt kuitenkin, että kyseessä on häviävän pieni selkärangaton joukko. Heille sanon, hävetkää! Muilla tilanne lienee hitusen monimutkaisempi.

Haastan teidät, rakkaat lukijat, vastustamaan kovuutta ja kylmyyttä! Yritetään edes ymmärtää, ennen kuin tuomitaan. Kieltäydytään olettamasta ja yleistämästä. Rakennetaan hajottamisen sijaan. Nyt ymmärrän, että juuri tällaisten ihmisten takia täältä ei saa poistua etuajassa. Jonkun on taisteltava lämmöllä kylmyyttä vastaan. Autattehan minua?

Argh!

Heräsin viime yönä alle tunnin tuhinan jälkeen oikean lonkan tuttuun huuteluun. Aamuyhdeksän maissa herännyt mies löysi minut patjanreunalta kiemurtelemasta. Käärmenaisen avuni, koko yön yrittämisestä huolimatta, eivät todellakaan riittäneet sen venytysasennon löytämiseen, joka lonkan olisi hiljentänyt. Ihana kolmijalkainen helpotti nyyhkyähkivän naisensa oloa pinta- ja syvähieronnalla sekä tulehduskipulääkkeellä. Aamukymmeneltä putosin, miehen eforttien ja tolkuttoman väsymyksen avulla, viimein muutamaksi tunniksi. Mutta iltapäivällä aloitettu päivä oli auttamatta pilalla. Yökköharmaa ilma ja tokkurainen mieli eivät sallineet minkäänlaista tsemppausta, joten heitin sitten suosiolla reippaushanskat tiskiin ja tilasin ruuatkin Kotipizzasta.

En saanut keskityttyä leffaan, enkä mihinkään muuhunkaan. Ärsyyntyneen levoton olo jatkui koko päivän. Iltaa kohden sekä oikeanpuoleinen leukanivel että jo useasti mainittu lonkka alkoivat oireilla raivostuttavan tutulla tavalla. Ennen yhtätoista meni hermo, seurauksena tunnin verran agressiivista lenkkeilyä ja kotona syvävenyttelysessio. Nyt odotan saunan lämpeämistä ja aion kuulkaa juoda myös kaljan - ja jos oikein holtittomaksi heittäydyn, kaksi. Toivon, että liikunta ja sauna rauhoittavat nämä saakelin juudasnivelet ja ensi yönä ei tarvitse imitoida karannutta puutarhaletkua.

Biisi tämänhetkisistä fiiliksistä. 

Long time no see, Ms. Libido!

Puhdistautumisprojekti etenee odotettua paremmin. Fyysisiä vierotusoireita lukuunottamatta muutokset ovat olleet erittäin positiivisia:

- Unen laatu on parantunut huomattavasti, vaikka nukahtamisvaikeuksia edelleen onkin. Herään pirteämpänä, enkä ainakaan muista nähneeni painajaisia. Enää ei ole tarvinnut herätä tunkkaisen ahdistuneena.

- Vatsa toimii jälleen! Aikaisemmin kokonainen kakka oli säännön vahvistava poikkeus. (TMI? Kaikki kakkaa, hei.)

- Jonkinlainen pöhötys on hävinnyt kasvoista. Miehen mukaan näytän erilaiselta, kauniimmalta.

- Musiikin aiheuttamat fyysiset reaktiot ovat palanneet, ihanaa! Itken mielelläni erinomaisen kappaleen kuullessani ja kylmät väreet kruunaavat niin loistosävellyksen kuin yksilösuorituksenkin.

- Panettaa! Panettaa niin maan perkeleesti! Viimeistään nyt tämä on miehenkin mielestä loistava projekti... Seksuaaliviettini on aina ollut perusmimmin vastaavaa vilkkaampi, mutta viime vuosia ajatellessani tulee mieleen, että seksin harrastaminen on ollut enemmänkin totutun käyttäytymismallin toistamista kuin aitoa intohimoa. Nyt harkitsen vakavasti ilmoittavani mieheni sairaslomalle viikon loppuun. Aivan on työkyvytön tämä raukka, älkää soitelko.

Vieläkin poksahtelee, mutta vähemmän ja miedommin. Hikoilu on vähentynyt ja keskittyy nyt lähinnä tunteikkaisiin tilanteisiin tai innostaviin keskusteluihin. Pilateshommatkin hoituvat jo.

Minulta on näköjään jäänyt mainitsematta ruokahalun vähäisyys. Viime viikolla ruuan näkeminenkin saattoi aiheuttaa pahoinvoinnin aallon, joka esti syömisen ajattelemisenkin loppupäiväksi. Painoa on lääkkeiden lopettamisen myötä pudonnut viitisen kiloa, tämä siis kymmenessä päivässä.

Perjantaina pääsin pitkästä aikaa ulos, oh ja ah sitä riemua! Santa Cruzin nuoret herrat sekä all-stars kokoonpano Grease Helmet hyppyyttivät meikäläisen Tavastialla aivan teinifiilikseen. Onnekkaan sattuman kautta sain seurailla keikan lavalta ja vältin näin paniikkihäiriön realistisen riskin. Tapasin uusia ihmisiä, näin vanhoja ystäviä ja verestin muistoja. Onnistuin juomaan alkoholia kohtuudella ja tulin kotiin hyvissä ajoin ennen valomerkkejä, minkäänlaiseen morkkikseen ei hankittu aihetta. Yläfemma itselle! Ystävästämme alkoholista ja päihteistä yleensä kirjoitan vielä oman bloginsa, mutta sanotaan nyt näin, että olen yläfemmani ansainnut. 

Feels good, man!  

Vellihousun tunnustus

Alan pikkuhiljaa kyllästyä poksahteluun. Vieroitusoireet eivät näytä laantuvan, vaan päin vastoin, mukaan on tullut uusia vekkuleita reaktioita. En saanut viime yönä unta juuri lainkaan, sillä olin jostain syystä uskomattoman tietoinen nivelistäni, erityisesti oikeasta lonkastani. Yritä siinä sitten nukkua. "Hei! Mä oon täällä hei! Sun lonkka! Kelaa!"

Pinna on tänään ollut, todennäköisesti viime yöstä johtuen, erittäin kireällä. Pasmat menivät lopullisesti sekaisin, kun mies saapuikin lapsen kanssa kotiin kaksi tuntia ennakoitua aiemmin. Siivotessa armoton marttyyrivaihde päälle ihan huomaamatta. Pahvisen suolapaketin pohja kastui märällä pöydällä - heitin sen dramaattisesti roskiin. Mies ei pyyhkinyt maustelootaa - käsittämätön määrä puhinaa, mutinaa ja huokailua! Pilalla, kaikki on pilalla! Nyt en voi olla hirnumatta itselleni tätä kirjoittaessani.

Sitten syvemmille vesille.

Lupasin palata blogin kommenttiosion esiin nostamiin aiheisiin. Esimerkiksi tämä kirjoittaja on aivan aiheellisesti kiinnostunut myös läheisten jaksamisesta ja jakaa oman kokemuksensa lääkehoidosta:


"Itse koen olevani todella elossa ja henkisesti läsnä vaikka syön lääkkeitä, ehkä ne eivät kaikille sovi.. En ikinä enää halua tietoisesti saavuttaa maniaa taikka masennusta, sitäpaitsi ne ovat äärimmäisen rankkoja hetkiä läheisille... itse ainakin haluan heitäkin ajatella enkä tietentahtoen aiheuttaa kaaosta kaikille joiden kanssa elän."


Se, kokeeko ihminen elävänsä tai olevansa kosketuksissa itseensä, lienee niin henkilökohtainen kokemus, ettei sitä voida yleispätevillä mittareilla vertailla. Jos lääkkeiden syöminen ei vaikuta siihen, mitä kykenet tekemään tai maailmalle antamaan, kannattaa niitä varmaan silloin syödä. Itseni kohdalla lääkkeet ovat rampauttaneet juuri ne henkiset kyvyt, joiden avulla luon uutta ja innostun. Kirjoitan blogin lisäksi fiktiota sekä lehtijuttuja. Sävellän, sanoitan, laulan ja esiinnyn. Aina tilaisuuden tullen näyttelen. Lääkesuossa rämpiessäni en saa aikaiseksi mitään merkittävää millään osa-alueella. En välttämättä ole huono, mutta en missään nimessä myöskään erinomainen. Ja minä osaan olla erinomainen. Nuo asiat ovat niitä, joista minä saan onnistumisen kokemukseni. Ne kokemukset, jotka tekevät ihmisestä onnellisen.  Uskallanpa väittää, että juuri onnellisuudella, elämisen mielekkääksi kokemisen kautta saavutetulla henkisellä hyvinvoinnilla, on ratkaiseva vaikutus myös mielenterveyteen.

Kukaan ei ole yksin kaksisuuntaisen kanssa. Kanssaihmiset todella jakavat taudin, eikä vastuu ole pieni tai kaunis. Olen luvannut itselleni olevani tässä blogissa raadollisen rehellinen, oli se miten vaikeaa tahansa. Nyt näyttäisi olevan vähemmän helppo hetki.

Suunnittelin lääkkeettömyyteni hyvin, mutta tein sen yksin. Päivät kuluivat, ensimmäinen lääkkeetön päivä lähestyi, mutta niin nynny olin, etten saanut kerrottua miehelleni. Sen sijaan olin pahantuulinen ja tiuskin, kun oma lälläriys ärsytti.  Kerroin hänelle samana päivänä, kun ensimmäinen blogini ilmestyi. Sitten, kun päätös ja valmistelut oli jo tehty ja toteutus käynnissä. Not one of my proudest moments.. Olin jo ennalta vakuuttanut itseni siitä, että hän ei haluaisi minun tekevän tätä. Ymmärtäisihän sen, hän oli se joka kanssaeli edellisen, melkein lopulliseksi muuttuneen romahduksen. Tottakai se pelottaa. Onneksi minulla on niin hieno mies, että huolimatta onnettomasta tavastani hoitaa asia, hän ymmärtää perusteluni ja tukee minua. "Onneksi" hän on myös nähnyt, minkälaista "apua" ja "hoitoa" olen viimeisen kahden vuoden aikana "ammattilaisilta" saanut. Katkerien lainausmerkkien katkeraa yliviljelyä. Kaikki nuo lainausmerkit kuitenkin vaikuttivat osaltaan tämän päätöksen tekemiseen.

En tietenkään tahdo tuoda läheisteni elämään kaaosta (eikö elämän ydinolemus ole nimenomaan kaaos, teemme mitä hyvänsä?). Olen heille velkaa sen, että otan sairauteni aina vakavasti. Tarkkailen itseäni, ja mikä tärkeämpää, olen avoin huomioille, joita he minusta ja voinnistani tekevät. Itselleni olen velkaa mahdollisuuden elämään ilman lamauttavaa lääkehuntua. Kuulostaako kohtuuttomalta?

Absurdit liikuttajat TOP 5

Kummallisen rauhaisa, mutta tunneherkkä olotila jatkuu. Nukuin viime yön ensiluokkaisen hyvin. En tiedä milloin viimeksi olisin herännyt niin, etten muista mitä unta näin. Yleensä palaan unissani aina samaan paikkaan, samaan miljööseen, ikään kuin toiseen, muuttumattomaan todellisuuteen. Todella kuumottavaa, voin kertoa. Unimaailman ja valvemaailman erottaminen on helkkarin haasteellista, kun vielä pitkälle päivään muistaa vaihtoehtotodellisuuden (epämiellyttävät, ahdistavat) tapahtumat kristallinkirkkaasti.

Olen joutunut skippaamaan pilatekset ja keskittymään karhun kanssa lenkkeilyyn. Sykkeen nouseminen ja hengästyminen yllyttävät popcornireaktiota, ei tunnu kivalta. Huomenna uusi yritys lihastreenin kanssa.


Liikutukseen ajaneet asiat TOP 5

1) AnkkaRäp-mainos
2) Simpsonit (Margen hauskuuskriisi)
3) Misfitsien maitomaagi
4) Bad Company - Feel like making love
5) Nukkuvan koiran tuoksu


Odotan viikonloppua kuin hullu puuroa, silloin lapsonen on jälleen paikalla. Ette usko, minkälaista onnea, riemua ja voimaa voikaan saada pienen ihmisen kanssa puuhailusta ja juttelusta! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Koen olevani enemmän kuin onnekas, etuoikeutettu, kun elämässäni vaikuttaa tällainen pieni prinsessa. Asiat pysyvät perspektiivissä, kun niitä katsoo lapsen silmäpari apunaan.


P.S.

Kiitos kommentoijille! Käsittelen esille nousseita asioita tarkemmin tulevissa blogeissani, ja vastaan aina ja ehdottomasti kaikille. Valintojani saa kritisoida, saa ehdottaa tukihoitoja, saa sanoa mitä vaan. Tästä aiheesta saa ja pitää keskustella eikä kanssani todellakaan tarvitse olla samaa mieltä.

Popcornipään pärskähdykset

Popcornipään seuraksi saapuivat yöhiet. Ja näköjään myös päivähiet. Koko vuorokauden mitalta kylmää hikeä! Ihanaa. Olen edellisöinä nukkunut vain muutaman tunnin, mutta olen jollakin tavalla virkeämpi kuin aikoihin. Olen aina ollut univammainen, joten odotankin mielenkiinnolla, kuinka lääkkeettömyys vaikuttaa nukahtamiseen ja unen laatuun. Sähköiskut, tai popcorn poksahtelevat päässäni nyt enemmän. Parin kolmen poksahduksen sijaan saatan lagata kunnon tovin reflapoppareiden sarjatulen kourissa. Todennäköisesti myös pääni nykii silloin. Ai että miten fiksulta olenkaan eilen Kampissa näyttänyt! Trrrrrrrrr---trrrrrrrrrrrrr--trrrrrrrrrrrrrrrrr! - ja matka jatkuu.

Kävin siis eilen pitkästä aikaa vyöhyketerapiassa. Hoitaja, jonka luona kävin aiemmin, on nyt äitiyslomalla, joten hänen kanssaan psykologisen vyöhyketerapian jatkaminen ei ollut mahdollista. Uusi ihminen oli oikein mukava, mutta erilainen. Hän ei tee psykologisia hoitoja, joten kyse oli pelkästä modernista vyöhyketerapiasta, vaikka kaikkiin näihin hoitomuotoihin keskustelu olennaisena osana kuuluukin. Uusi hoitajani on edeltäjääni kiinnostuneempi ravinnosta. Sain erittäin hyviä neuvoja koskien ruokaa, ja varsinkin sen lämpötilaa. Kiinalaisessa lääketieteessä kielletään syömästä kylmää - ei raakoja kasviksia jääkaapista, ei kylmiä lounassalaatteja eikä lämpimän ruuan kanssa kylmää juomaa. Haaste sinänsä, rakastanhan rouskutella jäitä ihan sellaisinaan.

Minulla on ollut uskomattoman hyvä olo, jos ei fyysisiä oireita lasketa. Olen edelleen emotionaalinen viulunkieli, mainoksetkin itkettävät minua. Positiiviset elokuvamainokset, jossa ihmiset ovat hyväntuulisia, voittavat vastoinkäymiset ja auttavat ehdoitta toisiaan. Miksi? En kuitenkaan ole saanut itkettyä. Tunnetta voisi verrata siihen, kun olet ensimmäistä kertaa uimarannan hyppytornin korkeimmalla tasanteella. Kurkit ensin reunalta alas - ei se nyt niin kamalaa voi olla. Keräät rohkeutesi - kyllähän minä nyt tähän pystyn, perkele! Juokset kohti reunaa - polvet lukittuvat spontaanisti, tönötät typeränä hyppyrin nokalla. Uusi yritys, ja kertautuva tönötys.

Ah, tosiaan. On mainittava, että eilen, kun paistamiani pullia moitittiin liian tummiksi, olin valmis muksimaan kriitikkoa käkättimeen. Korotin oikein ääntäni ja karjaisin, että jätä vittu pullat pellille sitten, älä syö saatana! Mainitunlainen käytös ei kuulu tapoihini, mutta kiukkukohtaus laantui onneksi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tuo onkin ollut ainoa ns. negatiivinen tunteenpurkaus. Minkäänlaisesta synkkyydestä ei ole tietoakaan! Hurraa!

Tuntemisen tärkeydestä

Poks poks, sanoo pää. Vaikka lopetinkin lääkitykseni fiksusti asteittain vähentäen, saan jatkuvasti näitä "sähköiskuja". Efektiä on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Kaksi tai kolme poksahdusta peräkkäin aivoissa, jotka säteilevät hetkellisesti kummallisen tunteen jopa ranteisiin tai pohkeisiin saakka. Ne eivät satu, mutta ovat vaikeasti selitettävällä tavalla epämiellyttäviä.

Olen koko ajan hillittömän tunteellisessa ja liikuttuneessa tilassa. Tämä johtunee vierotusoireiden sekä tilanteen järisyttävyyden yhdistelmästä. En siis ole surullinen tai ahdistunut, päinvastoin! Haluan jatkuvasti purskahtaa itkuun ja käsittämättömät mielleyhtymät riepottelevat muistiani ja tunteitani, mutta tunnen oloni vapautuneeksi ja toiveikkaaksi. Hetkelliset itse-epäilyt ovat tähän mennessä hävinneet vahvan sisäisen äänen alle. Äänen, jonka mielestä tämä on tehtävä.

Seuraava askel lienee omien tunteidensa salliminen. Olen niitä ihmisiä, jotka välttävät aina konfliktin omalla kustannuksellaan, jos siihen on mahdollisuus. Pahin painajaiseni on, etten kykene hallitsemaan omia tunteitani julkisessa tai sosiaalisessa tilanteessa. En tahdo ihmisten näkevän, että itken, hermostun tai menetän muuten kontrollini. Tällainen tunteiden pakkohallinta ja tukahduttaminen on johtanut siihen, etten enää oikein osaa itkeä yksinkään. Kyse ei ole siitä, etten osaa antaa kyynelnesteen valua silmistäni, vaan siitä, että olen ajan myötä estänyt koko tunnepurkauksen normaalin sisäisen käsittelemisen. Kun kurkkua kuristaa, sysää mieli riskiajatuksen takaisin kellariin, ja siellä ne sitten fornikoivat keskenään koko riemuisa porukka. Reseptien uusimishoito mahdollistaa sen, että luukku pysyy kiinni, mutta lattian alla sikajuhlat jatkuvat.

"Jostakin vielä tuntemattomasta syystä itkemisen yhteydessä tulevissa kyynelissä on huomattava määrä erilaisia hormoneja. Joidenkin tutkijoiden mielestä kyynelehtiminen on elimistön tapa poistaa ylimääräisiä hormoneja. Tuntuu kuitenkin vaikealta uskoa sitä." (Pirjo Helasti, HyväTerveys.fi)

Vaikka Pirjon sitä vaikea uskoa onkin, ei se minusta tunnu niin kovin kaukaa haetulta. Miksei keho voisi reagoida surun, järkytyksen tai miksei onnenkin aivokemialliseen yliannostukseen poistamalla ylimääräiset hormonit kyynelten mukana ja näin tehdä tilasta siedettävämpi? Ajatusleikkiähän voisi viedä vielä pidemmälle pohtimalla, onko mahdollisesti olemassa sellaisia hormoneja, joista voi päästä eroon vain ja ainoastaan kyyneleitä vuodattamalla? Voiko ihmisen sisällä velloa ikuisesti joku määrittelemätön halla, jos ei hän sitä fyysisesti itke pois? Tahatonta lyriikkaakin, jestas.

Menen huomenna puolen vuoden tauon jälkeen taas vyöhyketerapiaan. Kokemukseni mukaan se kick-starttaa sekä kropan että psyykeen, ja nyt aion keskittyä kaiken liikkeelle lähtevän ja minusta irtoavan tuntemiseen. 

Tukahdutettu-tunne-sekä-hormoni-varastoni näyttänee nykytilassaan jokseenkin tältä:

Inventaario alkakoon!


P.S.

Haluan painottaa, että mielialalääkkeet ovat mielestäni ehdottoman hyödyllinen lisä psyyken kriisien ja sairauksien hoitoon. Arveluttavalla - ja empiirisen kokemukseni mukaan vahingollisella ja vaarallisella - alueella liikutaan silloin, kun lääkitystä ei käytetä kokonaisvaltaisen terapian tukena, vaan pääasiallisena hoitona. Niin kuin meillä täällä Suomessa. Tiedän, etten ole yksin tarinani kanssa.

Itseyttä etsimässä

Riina aloittaa nyt erittäin henkilökohtaisen sekä suorasanaisen blogin.

Lähipiirini, ja ehkäpä jotkut muutkin tietävät, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tilanne on ollut vähintäänkin vakava ja oman olemassaolon lopettaminen on kausittain ollut ainoa asia, jota aivot ovat sallineet ajatella. Toisessa ääripäässä taas on eletty niin lujaa, että rahat, asunnot ja ystävät ovat rytäkässä kärsineet.

Kahdeksan vuoden ajan söin vääriä lääkkeitä väärään sairauteen ja tilanne mureni mahdottomaksi. Tästä ehdoton kiitos julkiselle mielenterveyshoidolle, joka perustuu pelkästään reseptien uusimiselle. Pitkän kokemuksen syvällä rintaäänellä kerron teille, ystävät: ketään ei kiinnosta. Kiitos julkiselle mielenterveyshuollolle myös siitä, että kymmenen (!) vuoden taistelun jälkeenkään, en ole saanut Kelan B-todistusta, joka mahdollistaisi tuetun terapian. Olen myös saanut "nauttia" mielenterveyshoidosta osastolla, mutta tämä kokemus vaatii oman bloginsa. Olen niin pohjattoman pettynyt tähän järjestelmään, että käännän sille nyt selkäni. Kieltäydyn hoitamasta vain oiretta, kun oikea solmu on avattava syvemmältä.

Suomenlinnan muurissa seisoo vankka totuus: "Seiso tässä omilla jaloillasi, äläkä luota vieraan apuun." (A. Ehrensvärd)

Minä en syö enää lääkkeitä. Minä luotan omiin jalkoihini, omiin aivoihini, omaan itseeni ja siihen, että mieli paranee mielen keinoin. Tahdon kaiken ylimääräisen pois aivoistani! Kaikki ne kemikaalit, jotka muuttavat minua itseäni, lyövät muureja luovuuteni eteen ja mikä pahinta, turruttavat minut nykytilaa sietäväksi! Haluan tietää, mitä tunnen ja miksi!

Kerron tässä blogissa niistä fyysisistä, psyykkisistä ja henkisistä reaktioista, joita reseptilääkkeistä puhdistautuminen aiheuttaa. Minulla ei suinkaan ole omnipotenssikuvitelmia itsestäni - avukseni tällä matkalla käytän vyöhyketerapiaa ja ensiluokkaisen lääkärin apua. Hänet löysin yksityiseltä puolelta, tietysti.

Tähän emotionaaliseen myllerykseen on hyvä lopettaa, minä tahdon ja haen elämän liekkini takaisin!