Poks poks, sanoo pää. Vaikka lopetinkin lääkitykseni fiksusti asteittain vähentäen, saan jatkuvasti näitä "sähköiskuja". Efektiä on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Kaksi tai kolme poksahdusta peräkkäin aivoissa, jotka säteilevät hetkellisesti kummallisen tunteen jopa ranteisiin tai pohkeisiin saakka. Ne eivät satu, mutta ovat vaikeasti selitettävällä tavalla epämiellyttäviä.
Olen koko ajan hillittömän tunteellisessa ja liikuttuneessa tilassa. Tämä johtunee vierotusoireiden sekä tilanteen järisyttävyyden yhdistelmästä. En siis ole surullinen tai ahdistunut, päinvastoin! Haluan jatkuvasti purskahtaa itkuun ja käsittämättömät mielleyhtymät riepottelevat muistiani ja tunteitani, mutta tunnen oloni vapautuneeksi ja toiveikkaaksi. Hetkelliset itse-epäilyt ovat tähän mennessä hävinneet vahvan sisäisen äänen alle. Äänen, jonka mielestä tämä on tehtävä.
Seuraava askel lienee omien tunteidensa salliminen. Olen niitä ihmisiä, jotka välttävät aina konfliktin omalla kustannuksellaan, jos siihen on mahdollisuus. Pahin painajaiseni on, etten kykene hallitsemaan omia tunteitani julkisessa tai sosiaalisessa tilanteessa. En tahdo ihmisten näkevän, että itken, hermostun tai menetän muuten kontrollini. Tällainen tunteiden pakkohallinta ja tukahduttaminen on johtanut siihen, etten enää oikein osaa itkeä yksinkään. Kyse ei ole siitä, etten osaa antaa kyynelnesteen valua silmistäni, vaan siitä, että olen ajan myötä estänyt koko tunnepurkauksen normaalin sisäisen käsittelemisen. Kun kurkkua kuristaa, sysää mieli riskiajatuksen takaisin kellariin, ja siellä ne sitten fornikoivat keskenään koko riemuisa porukka. Reseptien uusimishoito mahdollistaa sen, että luukku pysyy kiinni, mutta lattian alla sikajuhlat jatkuvat.
"Jostakin vielä tuntemattomasta syystä itkemisen yhteydessä tulevissa kyynelissä on huomattava määrä erilaisia hormoneja. Joidenkin tutkijoiden mielestä kyynelehtiminen on elimistön tapa poistaa ylimääräisiä hormoneja. Tuntuu kuitenkin vaikealta uskoa sitä." (Pirjo Helasti, HyväTerveys.fi)
Vaikka Pirjon sitä vaikea uskoa onkin, ei se minusta tunnu niin kovin kaukaa haetulta. Miksei keho voisi reagoida surun, järkytyksen tai miksei onnenkin aivokemialliseen yliannostukseen poistamalla ylimääräiset hormonit kyynelten mukana ja näin tehdä tilasta siedettävämpi? Ajatusleikkiähän voisi viedä vielä pidemmälle pohtimalla, onko mahdollisesti olemassa sellaisia hormoneja, joista voi päästä eroon vain ja ainoastaan kyyneleitä vuodattamalla? Voiko ihmisen sisällä velloa ikuisesti joku määrittelemätön halla, jos ei hän sitä fyysisesti itke pois? Tahatonta lyriikkaakin, jestas.
Menen huomenna puolen vuoden tauon jälkeen taas vyöhyketerapiaan. Kokemukseni mukaan se kick-starttaa sekä kropan että psyykeen, ja nyt aion keskittyä kaiken liikkeelle lähtevän ja minusta irtoavan tuntemiseen.
Tukahdutettu-tunne-sekä-hormoni-varastoni näyttänee nykytilassaan jokseenkin tältä:
Inventaario alkakoon!
P.S.
Haluan painottaa, että mielialalääkkeet ovat mielestäni ehdottoman hyödyllinen lisä psyyken kriisien ja sairauksien hoitoon. Arveluttavalla - ja empiirisen kokemukseni mukaan vahingollisella ja vaarallisella - alueella liikutaan silloin, kun lääkitystä ei käytetä kokonaisvaltaisen terapian tukena, vaan pääasiallisena hoitona. Niin kuin meillä täällä Suomessa. Tiedän, etten ole yksin tarinani kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti