Kolme lääkkeetöntä kuukautta tuli täyteen toissapäivänä. On evaluaation aika.
Unen laatu, määrä sekä sijoittuminen vuorokausirytmiin on muuttunut ihastuttavan normaaliksi. Ei enää umpiväsyneitä iltapäiväaamuja tai kylmää hikoilua läpi lakanoiden horkan ja horroksen välimaastossa. Näen yhä silloin tällöin painajaisia ja narskuttelen hampaitani, mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava. Olen jopa onnistunut näkemään kaksi selkounta. Suosittelen aiheeseen tutustumista lämpimästi kaikille.
Vatsa on rauhoittunut ja ruokahalukin jakaantuu suhteellisen järkevästi päivän mitalle. Fyysisiä vieroitusoireita ei enää ainakaan huomaa.
Mistään ruusujoraamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Olen antanut Suomen talven päästä niin sanotusti niskan päälle. Ilmassa on salakavalan lannistumisen hajumerkitön kaasu. Muutaman aurinkoisen päivän mittavia jääekskursioita lukuunottamatta lenkkeily kylmässä ja harmaassa on kutistunut pakollisiin koiranulkoilutuspyrähdyksiin. Saman pilates-dvd:n orjallinen toistaminenkin on menettänyt viehätyksensä, palaan epätodellisen timmin merenrantamilfin seuraan vain satunnaisesti. Haluaisin mennä vaikka tanssitunneille tai kuntosalille, mutta työttömän budjetti asettaa karut rajat. Minkäänlaisiin yörientoihin ryntääminen ei ole suoraan sanottuna tullut mieleenkään. Aivan liikaa lunta, liian kylmä ja ehdottomasti liian pimeä. Ja ihan helvetisti liikaa vaivaa. Samaan aikaan talven saartama sosiaalinen minä turhautuu ja hermo kiristyy.
Psykologinen vyöhyketerapeuttini jäi jo viime vuoden puolella äitiyslomalle, eikä siis ole käytettävissä ties kuinka pitkään aikaan. Kävin pari kertaa hänen sijaisellaan, joka ei kuitenkaan tehnyt psykologista puolta lainkaan. En muutenkaan kohdannut tämän itseäni huomattavasti vanhemman sijaisen kanssa oikein millään tasolla, joten katsoin paremmaksi säästää senkin (ison) rahan johonkin järkevämpään. En pelkästään nettisivujen perusteella löytänyt yhtään varteenotettavaa korvaajaehdokasta. Nyt projektistani siis puuttuu yksi tärkeä osanen, eli tähän johtaneiden asioiden käsittely jonkun muun avustuksella. Ehkä juuri tästä syystä tunnen polkevani paikallani. Olen myös entistä katkerampi siitä, etten saa haluamaani ja kaikin keinoin kerjäämääni apua sieltä, mistä sitä väitetysti ihmisille järjestetään. Pitäisikö kokeilla jotakin muuta hoitomuotoa vai onko jonkun pääkaupunkiseudun kiven alla piilossa hörhökertoimeltaan hyväksyttävän tason psykologinen vyöhyketerapeutti? En tiedä miten edetä tämän asian kanssa. Neuvoja otetaan kiitollisuudella vastaan.
Elämä on sentään tarjoillut myös hyviä, innostavia asioita. Jo kuolinkorinoissaan nytkähdellyt bändini koki tarpeellisen mullistuksen ja jatkaa ennusteista poiketen entistä ehompana. Bändi on osa minua, osa identiteettiäni. Näiden ihmisten kanssa olen onnistunut, ollut kokonainen ja onnellinen. Olen suunnattoman kiitollinen kosmokselle tästä kädenojennuksesta. Nyt minulla on järkevää ja merkityksellistä tekemistä koko loppukaamoksen ajalle. Musiikki - tuo ensiluokkainen harmauden harhauttaja!
Loppuun epätoivoinen ja huono runo:
Aurinko aurinko näytä sarves / meitä oottaa sua täällä monta
Tähtönen tähtönen sulata järves / emmä jaksa enää tätä lunta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti